Olipa kerran paluu Suomeen..

Viime postauksesta onkin sitten melkein vuosi. Syyksi en voi laittaa enää huonoa internettiä. Valehtelematta olen vähintään kerran kuukaudessa meinannut luoda tekstiä mutta silti olen antanut tämän matkablogini tehdä hidasta kuolemaa. Mutta fakta on se, että kun palasin Suomeen, minulla oli pari kuukautta niin sanottu "matkakrapula", jolloin halusin vain tehdä kaikkia normijuttuja mitä Suomen arkeen kuuluu. Ruisleivät, aamulla saa nukkua pidempään kuin kuuteen, koko päivää ei tarvitse siivota tai hyysätä muiden menojen mukaan ja työajat on 8h jonka jälkeen oikeasti voi laittaa vapaa-aika-moodin päälle. Tottakai matkaa muisteli koko ajan kaihoisasti, mutta kaiken sen työmäärän jälkeen tuntui että täytyy saada hengähtää ihan hiljaa omassa pienessä päässä ennen kuin voi edes purkaa kaikkea mitä sen puolen vuoden aikana koin.

 Bangkokissa, kohti Zurichia!

 Ankkanuudelikeitto!

Ajattelin silti tässä vaiheessa päivittää nykyisiä kuulumisia, sillä tilanne on viime vuodesta muuttunut roimasti. Palasin kotiin Suomeen joulukuun 6. päivä. Pitkien lentomatkojen ja niitäkin pidempien lentokentillä odottamisen jälkeen oli mukavaa nousta suomalaiseen bussiin. Hauskinta oli, kun kuuli pitkästä aikaa suomea joka nurkassa ja pääni kääntyili pöllön lailla puolelta toiselle ihan kuin mammutti joka luulee olevansa lajinsa viimeinen ja löytääkin lajitovereita.

Ensimmäisenä Helsingissä avasin liittymäni ja ihmettelin maahanmuuttajapaljoutta, joka oli tupsahtanut Suomeen minun ollessani muualla. Söin myös pitkästä aikaa Hesburgerin ruishampurilaisen, jota olin ikävöinyt Brisbanessa omassa huoneessani kun uni ei tullut. Se oli taas pienoinen pettymys, kun puolen vuoden aikana ruissämpylä oli vaihdettu tummempaan ja se mitä olin ikävöinyt ei enää ollutkaan olemassa.

Helsingistä Kemiin matkani jatkui hitaasti junalla. En voinut selata puhelintani, sillä en ollut kertonut melkein kenellekään, että saavun ennen joulua kotiin. Kerroin ainoastaan äitini miesystävälle, jotta olisi joku Kemissä vastassa. Perille päästyäni kävelin suoraan äitiäni kohti, mutta sain kävellä melkein hänen nokkaan kiinni ennen kuin sain kaipaamani reaktion. Tuliaisten ja matkamuistojen lisäksi toin kotiin australialaisia täitä, joiden karkoitukseen sain käyttää kaksi tuubia täishampoota. Onneksi oli kuitenkin talvi, ja kaikki vaatteet voitiin heittää vain pakkaseen.

Viikon jetlagin kärsimisen jälkeen pääsin töihin kaupan kassalle, jossa hääräilin aina toukokuuhun 2016 saakka. Pääsykoerupeaman jälkeen olin jo melkein burnoutissa taas, kunnes postista kolahti kirje; minut on hyväksytty lukemaan kasvatustieteitä Oulun yliopistoon! Sydänkohtauksen ja kiljumiskonsertin saattelemana alkoi tämä jännittävä syksy fuksina. Haaleat rusketusraidat jaloissa muistelen fuksisitseillä mennyttä matkaa jota tuskin koskaan tulen unohtamaan.

Seuraavaan kirjoitukseen lupaan tehdä postauksen matkastan Brisbanesta Sydneyyn ja sen jälkeen tuleekin sitten aivan uutta tavaraa ja uusi sisältömerkitys tälle blogille!

Siihen asti,

xx
Miia